Estyneisyys – kun nuori vetäytyy hiljaisuuteen ja anoreksia täyttää sen tilan

Yksi anoreksian näkymättömimmistä mutta voimakkaimmista mekanismeista

On olemassa sairastuneita nuoria, jotka eivät koskaan korota ääntään, eivät taistele vastaan, eivät aiheuta hämminkiä. He istuvat rauhallisesti hoitotapaamisissa, nyökkäävät, vastaavat lyhyesti ja vetäytyvät huomaamattomina takaisin omaan maailmaansa.

Ulospäin he vaikuttavat rauhallisilta ja tottelevaisilta – jopa helpoilta potilailta.

Mutta pinnan alla voi olla käynnissä jokin, mitä on vaikea huomata, ellei sitä erityisesti etsi: estynyt tapa olla maailmassa. Tutkimuksessa tämä piirre oli yksi anoreksian verkoston keskeisimmistä solmukohdista. Se ei ollut vain pieni sivujuonne, vaan voima, joka piti oireistoa elossa.

Mitä estyneisyys oikeastaan on?

Estyneisyys ei ole sama asia kuin ujous. Se ei ole pelkkää hiljaisuutta tai introverttia persoonallisuutta.
Se on syvempi, sisäinen suojamekanismi – tapa olla varuillaan ihmissuhteissa ja varjella itseään pettymyksiltä.

Tutkimuksen mukaan estyneisyydelle on ominaista:

• sosiaalinen vetäytyminen, halu olla yksin, koska muiden seurassa oleminen tuntuu työläältä tai pelottavalta
• rajoittunut tunteiden ilmaisu, vaikeus sanoa ääneen, mitä oikeasti tuntee tai tarvitsee
• ihmisiin kohdistuva varovaisuus, ikään kuin nuori olisi koko ajan puoliaskelen päässä perääntymisestä

Se ei tarkoita, ettei nuori kaipaisi yhteyttä.
Päinvastoin – usein sisällä on valtava tarve tulla nähdyksi.
Mutta estyneisyys sulkee sen tarpeen suojamuurin taakse.

Kun omat tunteet jäävät sisälle, anoreksia astuu niiden tilalle

Tutkimuksessa estyneisyys sijoittui koko oireverkoston neljänneksi keskeisimmäksi tekijäksi.
Eikä syyttä.

Se oli vahvasti yhteydessä:

• introversioon
• itseä vähätteleviin ja alakuloisiin piirteisiin
• masennusoireisiin
• ja erityisesti alistuvuuteen – yhteen anoreksian sisäisestä ydinvoimasta

Nämä piirteet sidostuvat yhteen kuin yksi suuri solmu.
Ne ohjaavat nuoren käyttäytymistä niin, että tunteiden ja tarpeiden ilmaiseminen vähenee – ja oireet saavat tilaa kasvaa.

Kun nuori ei uskalla sanoa ääneen pahaa oloaan, hänen kehostaan tulee hänen kielensä.
Syömishäiriö alkaa “puhua” hänen puolestaan.

Syömisen rajoittaminen tuo tunteen hallinnasta silloin, kun ihmissuhteet tuntuvat arvaamattomilta.
Painon lasku tuo selkeyttä maailmassa, jossa tunteet ovat sekavia tai pelottavia.
Rutiinit ja rituaalit luovat turvan tunteen tilanteessa, jossa nuori ei luota siihen, että ihmissuhteet kestävät hänen aitoja tarpeitaan.

Kun oireista tulee seura ja turva

Estyneisyys vie nuorta poispäin muista ihmisistä – kohti yksinäisyyttä.
Ja yksinäisyys puolestaan vahvistaa oireita.

Tutkijat kuvaavat tätä “kaksisuuntaiseksi kehäksi”:

• mitä enemmän nuori vetäytyy, sitä vahvemmaksi syömishäiriö kasvaa
• mitä vahvemmaksi syömishäiriö kasvaa, sitä vaikeampi nuoren on olla avoin muille

Sairauden tarjoama “turva” korvaa aidot ihmissuhteet.
Se antaa rutiineja, sääntöjä ja hallinnan tunnetta.
Se antaa tunteen, että ei tarvitse yrittää kuulua joukkoon, jos se on liian pelottavaa.

Mutta samalla se kaventaa maailmaa.
Ystävyyssuhteet hiipuvat.
Luottamus haalistuu.
Nuoren sisäinen ääni hiljenee entisestään.

Miksi estyneisyys täytyy nähdä, jotta toipuminen voi alkaa?

Koska estyneisyys ei näy helposti.

Se voi näyttää rauhallisuudelta.
Mutta se voi olla varautuneisuutta.

Se voi näyttää yhteistyöhalukkuudelta.
Mutta se voi olla pelkoa kertoa, mitä oikeasti on mielessä.

Se voi näyttää vähäeleisyydeltä.
Mutta se voi olla syvä kokemus siitä, ettei omia tunteita kannata tuoda esiin, koska ne voivat olla “liikaa”.

Jos tämä osa nuoren persoonallisuutta jää hoitamatta, sairauden ydin jää koskematta.
Syöminen voidaan palauttaa, mutta suhde itseen ja muihin jää entiselleen – ja sairaus löytää helposti tiensä takaisin.

Miltä toipuminen näyttää estyneelle nuorelle?

Tutkimusten ja kliinisen kokemuksen mukaan hoito tarvitsee:

• aikaa
• turvallisuutta
• ihmissuhteen, jossa nuori uskaltaa pikkuhiljaa laskea suojaansa
• harjoittelua: tunteiden sanallistamista, luottamisen opettelua, pienten sosiaalisten riskien ottamista

Juuri siksi menetelmät, kuten RO‑DKT, ovat niin merkityksellisiä.
Ne on suunniteltu erityisesti nuorille, joilla on vahva tarve kontrolliin, varautuneisuuteen ja tunteiden pidättämiseen.

RO‑DKT:n ytimessä on ajatus tästä:
Sosiaalinen yhteys ei ole palkinto toipumisesta – se on itse toipumisen polku.

Kun nuori uskaltaa olla vähän enemmän näkyvä,
vähän enemmän itsensä,
vähän vähemmän varautunut,

sairaus alkaa menettää otettaan.

Kun hiljaisuus ei tarkoita, että kaikki on hyvin

Estynyt nuori ei ole huomiota hakeva.
Hän ei halua “olla vaivaksi”.
Hän ei aina näytä pahaa oloaan – mutta se ei tarkoita, etteikö sitä olisi.

Siksi on tärkeää kysyä asioita, jotka menevät pintaa syvemmälle:

“Onko sinulla joku, jonka kanssa voit olla täysin oma itsesi?”
“Miltä läheisyys ja luottaminen sinusta tuntuvat?”
“Mitä toivoisit, että joku huomaisi sinusta, vaikka et sanoisi sitä ääneen?”

Koska joskus suurin kipu ei ole siinä, mikä näkyy.
Vaan siinä, mikä jää sanomatta.