Miksi kosto ei tuo rauhaa? Salainen sabotaasi, kateus ja aivojen yllättävä ansa

Kuvittele hetki, että joku muu saa sen, mitä sinä toivoit saavasi.

Kollega saa ylennyksen.

Ystävä löytää kumppanin.

Sisaruksesi saa vanhemmiltanne huomiota, jota itse kaipasit.

Naapurin elämä näyttää sujuvan vaivattomasti samalla, kun sinä kamppailet pysyäksesi pinnalla.

Useimmat meistä eivät haluaisi myöntää sitä ääneen, mutta tällaisissa tilanteissa voi herätä jotakin hyvin inhimillistä.

Kateutta.

Katkeruutta.

Halua nähdä toisen epäonnistuvan.

Joskus jopa halua kostaa.

Nämä tunteet voivat olla niin häpeällisiä, että yritämme kieltää niiden olemassaolon. Silti ne kuuluvat ihmisyyteen. Kysymys ei ole siitä, syntyykö niitä, vaan siitä, mitä niiden kanssa teemme.

RO-DKT:n näkökulmasta kateus, kauna ja salainen sabotaasi eivät ole merkkejä siitä, että ihminen olisi paha. Ne ovat usein merkkejä syvästä kivusta, ulkopuolisuuden kokemuksesta ja epätoivoisesta yrityksestä palauttaa oma arvokkuuden tunne.

Paradoksaalisesti juuri nämä yritykset vievät meidät kauemmas siitä, mitä todella tarvitsemme.

Yhteydestä.

Kateus kertoo usein enemmän kärsimyksestä kuin ilkeydestä

Kateus on yksi väärinymmärretyimmistä tunteista.

Moni kokee häpeää jo pelkästään siitä, että tuntee sitä.

Todellisuudessa kateus kertoo usein jostakin tärkeästä.

Se kertoo, että toinen ihminen näyttää omistavan jotakin sellaista, mitä itse kaipaisit.

Se voi olla:

• rakkaus
• hyväksyntä
• menestys
• turvallisuus
• ystävät
• terveys
• vapaus

Kateus sinänsä ei ole ongelma.

Ongelma syntyy silloin, kun kateus muuttuu identiteetiksi.

Kun ihminen alkaa uskoa, että hänen oma arvonsa riippuu siitä, miten hän pärjää suhteessa muihin.

Aivot vertaavat meitä jatkuvasti muihin ihmisiin

Ihmisaivot eivät kehittyneet yksinäistä elämää varten.

Kautta ihmiskunnan historian selviytyminen riippui siitä, kuuluimmeko ryhmään.

Tämän vuoksi aivomme tarkkailevat jatkuvasti omaa asemaamme suhteessa muihin.

Kuka on arvostettu?

Kuka saa huomiota?

Kuka kuuluu joukkoon?

Kuka jää ulkopuolelle?

Kun koemme olevamme huonommassa asemassa kuin muut, hermosto voi tulkita tilanteen uhkana.

Syntyy kokemus alempiarvoisuudesta.

Ja juuri tässä hetkessä monet vaikeat tunteet alkavat voimistua.

Miksi kosto tuntuu niin houkuttelevalta?

Jos kosto ei toimi, miksi se tuntuu niin vetoavalta?

Koska koston ajatuksessa on jotakin hyvin lohduttavaa.

Siinä maailmaa yritetään korjata.

Mieli kertoo meille tarinan:

”Jos toinen kokee saman kivun kuin minä, oikeudenmukaisuus palautuu.”

”Jos saan viimeisen sanan, voin vihdoin päästää irti.”

”Jos hän kärsii, minä voin paremmin.”

Valitettavasti todellisuus toimii yleensä toisin.

Koston ytimessä on ajatus, että oma kärsimys helpottuu toisen kärsimyksen kautta.

Mutta ihmismieli ei tavallisesti toimi näin.

Miksi kosto harvoin tuo helpotusta?

Moni kuvittelee, että koston jälkeen tapahtuu jotakin vapauttavaa.

Että asia on viimein käsitelty.

Todellisuudessa tapahtuu usein päinvastoin.

Ihminen ei päästä irti tilanteesta.

Hän sitoutuu siihen entistä enemmän.

Mieli palaa tapahtumaan yhä uudelleen.

Mitä tapahtui?

Oliko kostoni riittävä?

Huomasiko toinen?

Miltä hänestä tuntui?

Olenko nyt oikeassa?

Näin kosto sitoo ihmisen entistä tiukemmin juuri siihen asiaan, josta hän yritti vapautua.

Salainen sabotaasi on usein piilotettua viestintää

Ihmiset harvoin sabotoivat toisiaan siksi, että haluaisivat olla julmia.

Yleensä taustalla on jotakin muuta.

Pettymys.

Kaipuu.

Loukkaantuminen.

Kokemus siitä, ettei tullut nähdyksi.

Moni ei uskalla sanoa suoraan:

”Satutit minua.”

”Tunsin itseni merkityksettömäksi.”

”Kaipasin arvostusta.”

”Olin kateellinen.”

Sen sijaan tunne ilmaistaan epäsuorasti.

Vetäytymällä.

Piikittelemällä.

Puhumalla selän takana.

Sabotoimalla.

Passiivis-aggressiivisella käyttäytymisellä.

Nämä ovat yrityksiä välittää viesti ilman haavoittuvuuden riskiä.

Ongelma on, että vastaanottaja harvoin ymmärtää todellista viestiä.

Hän näkee vain hyökkäyksen.

Ja yhteys katkeaa entisestään.

Kaunan todellinen hinta

Moni uskoo kaunan suojaavan häntä.

Todellisuudessa kauna sitoo meidät siihen ihmiseen, josta yritämme päästä eroon.

Ajattele ihmistä, jota kohtaan tunnet voimakasta katkeruutta.

Kuinka paljon aikaa hän vie ajatuksissasi?

Kuinka paljon energiaa kuluu tapahtuneen pyörittelyyn?

Kuinka monta keskustelua käyt mielessäsi hänen kanssaan, vaikka hän ei ole paikalla?

Kauna näyttää voimalta.

Usein se on kuitenkin näkymätön side.

Suru vapauttaa.

Kauna sitoo.

Usein vihan alla on jotakin paljon haavoittuvampaa

Vastaanotolla huomaan usein, että voimakkaan vihan alla löytyy lähes aina jokin toinen tunne.

Pettymys.

Häpeä.

Yksinäisyys.

Hylätyksi tuleminen.

Riittämättömyys.

Kateus.

Juuri nämä tunteet ovat vaikeita sietää.

Siksi mieli valitsee usein vihan.

Viha tuntuu vahvalta.

Haavoittuvuus tuntuu vaaralliselta.

Mutta juuri haavoittuvuuden kohtaaminen mahdollistaa muutoksen.

Mitä tehdä silloin, kun huomaat haluavasi kostaa?

Ensimmäinen askel ei ole yrittää olla tuntematta.

Ensimmäinen askel on uteliaisuus.

Kysy itseltäsi:

• Mitä olen todella menettänyt?
• Mitä kaipaan?
• Mitä tämä kateus kertoo minulle?
• Mitä toivoisin saavani?
• Mitä tunnetta yritän välttää?

Usein vastaukset yllättävät.

Taustalta löytyy harvoin tarve satuttaa toista.

Paljon useammin löytyy tarve tulla nähdyksi.

Arvostetuksi.

Rakastetuksi.

Merkitykselliseksi.

Rohkein vaihtoehto ei ole kosto

RO-DKT:ssa puhutaan paljon radikaalista avoimuudesta.

Se tarkoittaa halua kohdata todellisuus sellaisena kuin se on.

Myös silloin, kun todellisuus tekee kipeää.

Joskus radikaali avoimuus tarkoittaa sen myöntämistä, että olemme kateellisia.

Joskus sen myöntämistä, että tunnemme jääneemme ulkopuolelle.

Joskus sen myöntämistä, että olemme loukkaantuneita.

Nämä hetket tuntuvat usein paljon vaikeammilta kuin kostaminen.

Mutta ne myös rakentavat yhteyttä.

Lopuksi: Mitä kaipaat koston takana?

Koston vastakohta ei ole anteeksianto.

Koston vastakohta on yhteys.

Kun tutkimme riittävän syvälle, useimmat ihmiset eivät oikeastaan halua nähdä toisten kärsivän.

He haluavat itse kärsiä vähemmän.

He haluavat tulla nähdyiksi.

Kuulluiksi.

Arvokkaiksi.

Rakastetuiksi.

Ehkä tärkein kysymys ei siis ole:

”Kuinka voisin saada hänet ymmärtämään, miltä minusta tuntui?”

Vaan:

”Mitä kipua yritän peittää kostamisen halun taakse?”

Sillä usein juuri siinä kohdassa alkaa todellinen paraneminen.