Miksi logiikka ei riitä? Radikaali avoimuus, häpeän viisaus ja yhteyden kaipuu

Moni meistä on oppinut jo varhain, että tunteita kannattaa hallita.

On ollut turvallisempaa olla järkevä kuin herkkä.

Turvallisempaa olla vahva kuin tarvitseva.

Turvallisempaa olla oikeassa kuin epävarma.

Moni ylikontrolloitunut ihminen on rakentanut elämänsä näiden periaatteiden varaan. Hänestä on tullut vastuullinen, tunnollinen ja luotettava. Hän selviytyy vaikeuksista, tekee työnsä hyvin ja kantaa vastuuta silloinkin, kun muut eivät siihen pysty.

Ulospäin kaikki näyttää hyvältä.

Silti vastaanotolla kuulen usein saman lauseen:

”En ymmärrä, miksi olen niin yksinäinen.”

Tai:

”Minulla on ihmisiä ympärilläni, mutta en tunne itseäni läheiseksi kenellekään.”

Juuri tässä kohtaa radikaali avoimuus eli RO-DKT tarjoaa poikkeuksellisen kiinnostavan näkökulman.

Ehkä ongelma ei olekaan tunteiden liiallinen määrä.

Ehkä ongelma on se, että olemme oppineet piilottamaan ne liian hyvin.

Tunteet eivät ole häiriötekijöitä vaan biologinen navigointijärjestelmä

Moni pitää logiikkaa päätöksenteon korkeimpana muotona.

Ajattelemme helposti, että mitä rationaalisempi ihminen on, sitä parempia päätöksiä hän tekee.

Todellisuudessa ihmisen aivot eivät ole rakentuneet toimimaan ilman tunteita.

Kuvittele, että astut suojatielle ja huomaat silmäkulmastasi auton tulevan kovaa vauhtia.

Et pysähdy tekemään tilastollista analyysiä.

Et laske törmäyksen todennäköisyyksiä.

Et arvioi auton nopeutta usean minuutin ajan.

Hyppäät sivuun.

Pelko tekee päätöksen ennen kuin tietoinen mieli ehtii mukaan.

Tunteet ovat evoluution rakentamia oikoteitä.

Niiden tehtävä on auttaa meitä selviytymään, tekemään päätöksiä ja rakentamaan yhteyttä toisiin ihmisiin.

Ilman tunteita emme tietäisi:

• mikä on tärkeää
• mitä haluamme
• mitä pelkäämme
• ketä rakastamme
• milloin tarvitsemme apua

Tunteet eivät siis ole vastakohta älykkyydelle.

Ne ovat osa älykkyyttä.

Ylikontrolli näyttää vahvuudelta mutta voi muuttua vankilaksi

Ylikontrolloidut ihmiset ovat usein yhteiskunnan mallikansalaisia.

He maksavat laskunsa ajoissa.

Pitävät lupauksensa.

Huolehtivat velvollisuuksistaan.

Pystyvät työskentelemään määrätietoisesti vuosien ajan.

Nämä ominaisuudet ovat arvokkaita.

Mutta niillä on myös kääntöpuoli.

Kun kontrolli alkaa laajentua kaikille elämänalueille, ihminen menettää vähitellen joustavuuttaan.

Hän alkaa huomata jatkuvasti:

• virheitä
• epäjärjestystä
• poikkeamia
• sääntöjen rikkomista

Maailmasta tulee paikka, jota täytyy jatkuvasti korjata.

Ja siitä tulee uuvuttavaa.

Usein ihminen ei väsy siihen, että asiat ovat epätäydellisiä.

Hän väsyy siihen, että kokee jatkuvasti vastuuta niiden korjaamisesta.

Salainen ylpeys voi ylläpitää yksinäisyyttä

Tämä on yksi ylikontrollin vaikeimmin tunnistettavista puolista.

Moni ei huomaa sitä itsessään.

Joskus kontrollin taakse kätkeytyy salainen ylpeys.

Ajatus siitä, että:

”Minä sentään yritän.”

”Minä teen asiat oikein.”

”Minä kestän.”

”Minä en käyttäytyisi noin.”

Tällaiset ajatukset ovat inhimillisiä.

Mutta niiden mukana hiipii helposti myös etäisyys.

Kun tarkastelemme muita jatkuvasti ylä- tai alapuoleltamme, yhteyttä on vaikea rakentaa.

Yhteys syntyy tasavertaisuudesta.

Ei täydellisyydestä.

Häpeä ei ole vihollinen

Harva tunne on yhtä väärinymmärretty kuin häpeä.

Moni ajattelee, että häpeä on pelkästään haitallinen tunne, josta pitäisi päästä eroon.

Todellisuudessa häpeällä on tärkeä biologinen tehtävä.

Ihminen on lajina selviytynyt ryhmissä.

Esi-isillemme heimosta ulos sulkeminen saattoi tarkoittaa kuolemaa.

Siksi aivomme ovat kehittyneet tarkkailemaan jatkuvasti omaa asemaamme suhteessa muihin.

Häpeä on kuin sisäinen hälytysjärjestelmä.

Se kysyy:

”Olenko vaarassa menettää yhteyden muihin?”

”Olenko käyttäytynyt tavalla, joka vahingoittaa ryhmää?”

Tässä mielessä häpeä ei ole vihollinen.

Se on yritys suojella yhteyttä.

Kaikki häpeä ei kuitenkaan ole totta

Tämä on äärimmäisen tärkeä erottaa.

On olemassa häpeää, joka auttaa meitä kasvamaan.

Ja on olemassa häpeää, joka pitää meidät vankeina.

Hyödyllinen häpeä voi syntyä tilanteessa, jossa olemme oikeasti tehneet jotain, joka loukkasi toista ihmistä.

Se kutsuu meitä korjaamaan tilanteen.

Mutta moni kantaa mukanaan aivan toisenlaista häpeää.

Häpeää siitä että:

• on erilainen
• tarvitsee apua
• sairastaa
• epäonnistui
• joutui kaltoinkohdelluksi
• kokee voimakkaita tunteita

Tällainen häpeä ei johda yhteyteen.

Se johtaa piiloutumiseen.

Ja juuri piiloutuminen ruokkii yksinäisyyttä.

Sosiaalinen kömpelyys tekee ihmisestä inhimillisen

Moni ylikontrolloitunut ihminen yrittää näyttää mahdollisimman hallitulta.

Mahdollisimman pätevältä.

Mahdollisimman virheettömältä.

Ongelma on, että ihmiset eivät yleensä kiinny täydellisyyteen.

Ihmiset kiintyvät ihmisyyteen.

Ajattele niitä ihmisiä, joita rakastat.

Todennäköisesti et rakasta heitä siksi, että he ovat täydellisiä.

Rakastat heitä siksi, että he ovat aitoja.

Heidän naurunsa särähtää välillä.

He sanovat joskus jotakin kömpelöä.

He tekevät virheitä.

He punastuvat.

He näyttävät epävarmuutensa.

Juuri nämä asiat tekevät heistä lähestyttäviä.

Haavoittuvuus on sosiaalinen supervoima

Moni uskoo, että läheisyys syntyy silloin, kun ihmiset näkevät parhaat puolemme.

Todellisuudessa syvin yhteys syntyy usein toisin.

Se syntyy silloin, kun joku uskaltaa näyttää jotakin sellaista, mitä häpeää.

Kun joku sanoo:

”Minäkin pelkään.”

”Minäkin epäilen itseäni.”

”Minulla ei ole tähän vastausta.”

”Tarvitsen apua.”

Tällaiset hetket muuttavat ihmissuhteita.

Ne lähettävät voimakkaan viestin:

”Luotan sinuun.”

Ja luottamus on läheisyyden perusta.

Radikaali avoimuus ei tarkoita kaiken kertomista

Moni ajattelee virheellisesti, että radikaali avoimuus tarkoittaa jatkuvaa tunteiden purkamista.

Se ei tarkoita sitä.

Radikaali avoimuus tarkoittaa ennen kaikkea halua kyseenalaistaa oma varmuutensa.

Se tarkoittaa uteliaisuutta.

Halua kysyä:

”Entä jos olen väärässä?”

”Mitä en vielä näe?”

”Mitä voisin oppia tästä kokemuksesta?”

Tämä on erityisen tärkeää ylikontrolloidulle ihmiselle, joka on usein tottunut luottamaan omaan näkökulmaansa erittäin vahvasti.

Elämä ei pyydä meitä täydellisiksi

Lopulta suurin paradoksi on tämä:

Mitä enemmän yritämme näyttää täydellisiltä, sitä vaikeammaksi yhteys muihin ihmisiin muuttuu.

Ja mitä enemmän uskallamme näyttää inhimillisiltä, sitä turvallisemmiksi ihmissuhteemme usein muuttuvat.

Ehkä elämä ei pyydäkään meitä hallitsemaan kaikkea.

Ehkä elämä pyytää meitä olemaan riittävän avoimia oppimaan.

Riittävän rohkeita näyttämään keskeneräisyytemme.

Riittävän nöyriä myöntämään, ettemme aina tiedä.

Ja riittävän inhimillisiä tarvitsemaan toisiamme.

Sillä lopulta hyvinvointi ei synny siitä, että olemme oikeassa.

Se syntyy siitä, että olemme yhteydessä.

Ja yhteys alkaa usein siitä hetkestä, kun uskallamme laskea suojakilpemme edes hetkeksi.