Surun uudet kasvot: Miksi odotuksista luopuminen on avain mielenrauhaan
Kirjoittaja: Virva Sankala
Moni ihminen ajattelee surua tunteena, joka liittyy kuolemaan, eroon tai johonkin suureen menetykseen.
Vastaanotolla kohtaan kuitenkin toisenlaista surua.
Sellaista, jota ei usein edes tunnisteta suruksi.
Se näkyy loputtomana märehtimisenä.
Katkeruutena.
Kaunana.
Vihana.
Häpeänä.
Tarpeena todistaa olevansa oikeassa.
Kyvyttömyytenä päästää irti tapahtumista, jotka tapahtuivat vuosia tai jopa vuosikymmeniä sitten.
Moni näistä ihmisistä ei tiedä kantavansa surua.
He uskovat kantavansa pettymystä, epäoikeudenmukaisuutta tai ratkaisematonta ongelmaa.
Silti pinnan alla saattaa olla jotakin paljon syvempää.
Menetys, jota ei ole koskaan saanut surra.
RO-DKT:n näkökulmasta suru ei ole vain reaktio kuolemaan. Se on yksi tärkeimmistä psykologisista taidoista, joita ihminen voi oppia. Se auttaa meitä hyväksymään todellisuuden sellaisena kuin se on sen sijaan, että jäisimme taistelemaan sitä vastaan.
Kaikkein vaikeinta ei ole menettää ihminen
Usein kaikkein vaikeinta ei ole menettää ihminen.
Vaikeinta on menettää odotus.
Odotus siitä, että vanhempi olisi ollut turvallinen.
Odotus siitä, että puoliso olisi pysynyt uskollisena.
Odotus siitä, että kovasta työstä palkitaan.
Odotus siitä, että maailma olisi oikeudenmukainen.
Odotus siitä, että joku olisi ymmärtänyt.
Odotus siitä, että menneisyys olisi ollut erilainen.
Juuri näiden odotusten menetykset jäävät usein käsittelemättä.
Ihminen jatkaa elämäänsä, mutta jokin osa hänestä jää odottamaan.
Ehkä joskus toinen pyytää anteeksi.
Ehkä joskus kohtalo korjaa vääryyden.
Ehkä joskus saan takaisin sen, minkä menetin.
Kun tätä ei tapahdu, mieli alkaa pyöriä ympyrää.
Mistä tunnistaa, että kyse voi olla surusta?
Monet yllättyvät kuullessaan, että suru voi näyttää hyvin vähän surulta.
Se voi näyttää esimerkiksi tältä:
- Ajattelet samaa loukkausta yhä uudelleen.
- Käyt mielessäsi vanhoja keskusteluja.
- Kuvittelet, mitä olisit voinut sanoa.
- Tunnet kaunaa ihmistä kohtaan vuosien jälkeenkin.
- Toivot salaa, että toinen kokisi saman kivun kuin sinä.
- Häpeät jotakin elämässäsi tapahtunutta.
- Välttelet tiettyjä ihmisiä, paikkoja tai muistoja.
- Kerrot itsellesi jatkuvasti samaa tarinaa siitä, mitä sinulle tehtiin.
Monet näistä eivät ole merkkejä siitä, että ihminen olisi heikko.
Ne ovat merkkejä siitä, että jokin menetys odottaa vielä kohtaamistaan.
Kun viha peittää surun
Viha on usein aktiivinen tunne.
Se antaa energiaa.
Se saa meidät tuntemaan itsemme vahvemmiksi.
Suru tekee päinvastoin.
Suru pysäyttää.
Pehmentää.
Paljastaa haavoittuvuuden.
Siksi mieli valitsee usein mieluummin vihan kuin surun.
Vihainen ihminen voi tuntea olevansa edelleen taistelussa.
Surullinen ihminen joutuu hyväksymään, ettei taistelua voi enää voittaa.
Ja juuri siinä piilee surun voima.
Suru auttaa meitä lopettamaan taistelun sellaisia asioita vastaan, joita emme voi enää muuttaa.
Menetys on usein parempi sana kuin trauma
Moni kokee helpottavana ajatuksen, että vaikeaa kokemusta voi tarkastella myös menetyksen näkökulmasta.
Kun puhumme menetyksestä, tunnustamme kaksi asiaa:
- Jotakin arvokasta tapahtui.
- Se on jo tapahtunut.
Tämä ei vähättele kokemuksen vakavuutta.
Päinvastoin.
Se auttaa hermostoa ymmärtämään, ettei vaaratilanne ole enää käynnissä.
Usein kärsimystä ei ylläpidä pelkkä alkuperäinen tapahtuma.
Sitä ylläpitää se, että osa meistä yrittää edelleen estää jo tapahtuneen tapahtumasta.
Menneisyys ei kuitenkaan muutu.
Ja juuri siksi surua tarvitaan.
Mitä me todella suremme?
Kun ihmiset alkavat tutkia kärsimyksensä juuria, he löytävät usein jotakin yllättävää.
He eivät sure tapahtumaa.
He surevat sitä, mitä tapahtuma rikkoi.
Esimerkiksi:
- uskomuksen siitä, että voi luottaa ihmisiin
- uskomuksen siitä, että aina hyvä voittaa
- uskomuksen siitä, että kaikki ongelmat voidaan ratkaista
- uskomuksen siitä, että riittävä rakkaus muuttaa toisen ihmisen
- uskomuksen siitä, että kova työ takaa arvostuksen
- uskomuksen siitä, että vanhemmat osaavat rakastaa lapsiaan
Kun nämä uskomukset murtuvat, emme menetä ainoastaan ajatusta.
Menetämme osan maailmankuvaamme.
Siksi menetys tuntuu niin syvältä.
Ylikontrolloiduille ihmisille luopuminen on erityisen vaikeaa
RO-DKT:ssa puhutaan paljon ylikontrollista.
Ylikontrolloidut ihmiset ovat usein:
- sitkeitä
- sinnikkäitä
- tunnollisia
- vastuullisia
- pitkäjänteisiä
Samat ominaisuudet, jotka auttavat elämässä eteenpäin, voivat vaikeuttaa surua.
Ylikontrolloitu mieli ei luovuta helposti.
Se etsii ratkaisua.
Selitystä.
Keinoa korjata tilanne.
Mutta kaikkia ongelmia ei voi ratkaista.
Joitakin asioita voi vain surra.
Ja juuri tämä saattaa olla yksi vaikeimmista tehtävistä ihmiselle, joka on koko elämänsä selvinnyt yrittämällä enemmän.
Suru vapauttaa energiaa takaisin elämään
Kun ihminen pitää kiinni täyttymättömästä odotuksesta, suuri osa psyykkisestä energiasta sitoutuu menneisyyteen.
Mieli käy loputonta neuvottelua todellisuuden kanssa.
Tämän ei olisi pitänyt tapahtua.
Tuon ihmisen olisi pitänyt toimia toisin.
Minun olisi pitänyt olla erilainen.
Elämän olisi pitänyt mennä toisella tavalla.
Suru alkaa hetkestä, jolloin ihminen sanoo:
”En pidä tästä.”
”En hyväksy sitä, että tämä tapahtui.”
”Mutta se tapahtui.”
Tämä ei ole alistumista.
Tämä on todellisuuden tunnistamista.
Ja vasta silloin energia vapautuu nykyhetkeen.
Miten surua voi harjoitella?
Suru ei ole vain tunne.
Se on taito.
Se on kykyä pysähtyä menetyksen äärelle ilman, että yrittää korjata sitä.
Voit kysyä itseltäsi:
- Mitä olen todella menettänyt?
- Mitä odotin tapahtuvan?
- Mistä uskomuksesta minun on vaikea luopua?
- Mitä taistelua käyn edelleen mielessäni?
- Mitä tapahtuisi, jos lakkaisin yrittämästä muuttaa menneisyyttä?
Nämä kysymykset voivat tuntua yksinkertaisilta.
Mutta joskus ne avaavat oven syvään muutokseen.
Suru ei tarkoita luovuttamista
Moni pelkää, että hyväksyminen tarkoittaa luovuttamista.
Todellisuudessa hyväksyminen tarkoittaa jotakin aivan muuta.
Se tarkoittaa sitä, että lopetamme taistelemasta todellisuuden kanssa.
Kun lopetamme taistelun, voimme suunnata energiamme sinne, missä meillä on vielä vaikutusvaltaa.
Nykyhetkeen.
Ihmissuhteisiin.
Arvojemme mukaiseen elämään.
Tulevaisuuteen.
Lopuksi: Mistä sinun olisi aika päästää irti?
Usein suurin kärsimys ei synny siitä, mitä meille tapahtui.
Se syntyy siitä, ettemme koskaan saaneet surra sitä, mitä menetimme.
Joskus menetyksenä on ihminen.
Joskus menetetty asia on luottamus.
Joskus turvallisuuden tunne.
Joskus unelma.
Joskus kuva siitä, millaiseksi elämä piti muodostua.
Suru ei muuta menneisyyttä.
Mutta se voi muuttaa suhdettasi menneisyyteen.
Ja siinä piilee sen voima.
Todellinen vapaus ei synny siitä, että elämä menee suunnitelmien mukaan.
Vapaus syntyy siitä, että pystyy jatkamaan eteenpäin myös silloin, kun se ei mene.
Ehkä tärkein kysymys ei siis ole:
”Miksi tämä tapahtui?”
Vaan:
”Mistä odotuksesta minun on aika luopua, jotta voisin saada elämäni takaisin?”
