Kun ujous ei selitä – mitä norjalainen tutkimus paljastaa estyneisyyden juurista?

Kuvittele lapsi, joka seisoo leikkikentän laidalla. Hän seuraa muiden iloa tarkasti, ikään kuin jokainen liike olisi tärkeä tieto, jonka hänen on rekisteröitävä. Silti hänen jalkansa pysyvät maassa. Kun joku kääntyy katsomaan häntä kohti, katse liukuu välittömästi pois. Useimmat meistä ajattelevat tämän olevan ohimenevää ujoutta – temperamenttipiirre, joka tasoittuu ajan ja kokemusten myötä. Mutta osalla lapsista tämä vetäytyminen syvenee, jäykistyy ja kietoutuu osaksi persoonallisuutta tavoilla, jotka voivat rajoittaa koko elämää vielä aikuisenakin.

Tuore norjalainen tutkimus (Trondheim Early Secure Study) tarjoaa uuden, tieteellisesti harvinaisen mahdollisuuden katsoa tämän kehityksen sisälle. Tutkimuksessa seurattiin 1 077 lasta 12 vuoden ajan neljävuotiaasta kuusitoistavuotiaaksi. Aineisto on koottu valtaosin valkoisesta ja hyvin koulutetusta norjalaisväestöstä, mikä antaa viitekehyksen tulosten yleistettävyydelle – mutta ei vähennä niiden merkitystä.

Tutkimus on psykologian kentällä poikkeuksellinen, koska se on prospektiivinen: se ei nojaa muistoihin, vaan tosiasialliseen havaintoon lasten kehityksestä. Se vapauttaa meidät arvausten maailmasta ja näyttää, mitkä tekijät todella ennustavat estyneiden piirteiden kehittymistä nuoruudessa.

Ujous ei ennusta estynyttä persoonallisuutta

Ehkä hätkähdyttävin löydös on tämä: lapsuuden ujous ei tutkimuksen mukaan ennusta estyneen persoonallisuuden piirteitä nuoruudessa.

Tämä kyseenalaistaa suoraan DSM-5-diagnoosikriteereihin sisältyvän oletuksen, jonka mukaan estyneisyys kasvaa suoraan ujon temperamentin päälle. Norjalaisaineisto ei kuitenkaan tukenut tätä yhteyttä.

Sen sijaan vaikutusvaltaisimmiksi tekijöiksi nousivat:

• korkea neuroottisuus Lapsi, jolla on korkea neuroottisuus on usein: herkempi huolestumaan, herkempi pelkäämään tai jännittymään, herkempi hermostumaan ja kiihtymään , alttiimpi kokemaan surua , pettymystä tai turhautumista ja vaikeampi rauhoittua, jos jonkin menee pieleen. Eli arjessa lapsi reagoi voimakkaasti pieniin vastoinkäymisiin, huolestuu helposti ja jää kiinni negatiivisiin tunteisiin.
• matala ulospäinsuuntautuneisuus eli introversio. Matala ulospäinsuuntautuneisuus tarkoitti tutkimuksessa vetäytyvää, rauhallista ja hiljaisempaa temperamenttia, jossa lapsi ei luontaisesti hakeudu sosiaalisiin tilanteisiin eikä koe tarvetta olla esillä. Lapsi, joka on introvertti ei ollut erityisen energinen, impulsiivinen, innostunut uudesta eikä ulospäinsuuntautunut.

Ujous yksin ei siis kerro tarinaa. Todellinen kehityspolku näyttää kulkevan temperamentin laaja-alaisten ulottuvuuksien kautta, ei yksittäisten pelkojen tai sosiaalisten tilanteiden välttelemisen kautta.

Tarkkaileva käytös: lapsi, joka haluaa mukaan muttei uskalla

Opettajien havainnoissa toistui yksi ilmiö, joka osoittautui merkittäväksi ennusmerkiksi: tarkkaileva käytös.

Kyse ei ole lapsesta, joka viihtyy rauhassa omissa leikeissään. Kyse on lapsesta, joka seuraa muiden toimintaa intensiivisesti, mutta jää silti sivuun. Hän haluaisi mennä mukaan – sen näkee hänen askeleistaan ja kehon liikkeistä – mutta jännitys ja hermostuneisuus pidättelevät.

Tämä lähestymis-välttämis-konflikti on estyneisyyden kehityksessä keskeinen. Kun lapsi jää toistuvasti tarkkailijan rooliin, hän menettää mahdollisuuksia oppia sosiaalisia taitoja ja saa samalla kokemuksia siitä, ettei hänen paikkansa ole muiden joukossa.

Varhainen kiintymyssuhde ei selitä estyneisyyttä

Psykologiassa pitkään vallinnut oletus on ollut, että välttävä kiintymyssuhde lapsuudessa on suora reitti estyneeseen persoonallisuuteen. norjalaistutkimus ravistelee tätäkin näkökulmaa.

Aineistossa varhainen välttävä kiintymyssuhde ei ennustanut estyneitä piirteitä 16-vuotiaana. Tutkimus osoitti selvästi, että varhainen kiintymyssuhde – ei edes välttelevä kiintymys -ei ennustanut nuoruusiän estyneisyyttä tai välttelevän persoonallisuushäiriön piirteitä. Toisin sanoen lapsuuden kiintymyssuhde ei ollut estyneen persoonallisuushäiriö-tiskin taustalla tässä pitkittäistutkimuksessa.

Tämä ei vähättele kiintymyksen merkitystä, mutta muistuttaa siitä, että persoonallisuus rakentuu monesta kerroksesta: temperamentista, sosiaalisesta ahdistuksesta, kokemuksista ikätovereiden kanssa ja itsetunnon kehityksestä. Kiintymys on osa tarinaa, ei koko selitys.

Kun itsetunto alkaa hiipua, suunta muuttuu

Eräs tutkimuksen tärkeimmistä löydöksistä liittyy itsetuntoon. Ei niinkään siihen, millä tasolla itsetunto on tietyllä hetkellä – vaan siihen, mihin suuntaan se kehittyy.

Laskeva itsetunto lapsuudesta nuoruuteen ennusti vahvasti estyneitä piirteitä. Lapsilla joiden itsetunto heikkeni iän myötä oli selvästi enemmän estyneen persoonallisuushäiriön piirteitä 16-vuotiaana. Toisin sanoen pysyvästi matala itsetunto oli riski, mutta vielä vahvempi riski oli itsetunnon lasku lapsuudesta nuoruuteen.

Sukupuolieroja löytyi: tytöillä esiintyi enemmän estyneitä piirteitä, mutta ero johtui korkeammasta neuroottisuudesta ja sosiaalisesta ahdistuksesta. Kun nämä huomioitiin, sukupuoli ei enää selittänyt eroa.

Peritty temperamentti ja vanhempien mallit – mutta ei oletettuun tapaan

Vanhempien omat estyneet piirteet lisäsivät riskiä sille, että lapsi kehittää vastaavia piirteitä. Tämän taustalla voivat olla sekä perintötekijät että kasvatustyyli, jossa maailma esitetään varottavana ja sosiaaliset tilanteet uhkaavina.

Mutta yllätys oli se, että monet usein syytetyksi joutuvat ympäristötekijät – kuten koulukiusaaminen tai opettajasuhteen läheisyys – eivät tutkimuksessa ennustaneet estyneisyyttä tilastollisissa malleissa. Sekä opettajien raportoima kiusaaminen että lasten oma kokemus kiusatuksi tulemisesta eivät olleet yhteydessä siihen, kuinka paljon estyneisyyden piirteitä ilmeni 16-vuotiaana.

Tämä ”negatiivinen löydös” haastaa meille kaikille tutut oletukset siitä, mistä estyneisyys tulee. Sisäiset temperamenttipiirteet näyttävät olevan kehityksen voimakkaimpia ajureita.

Mitä tämä tarkoittaa – ja miten voimme tukea lapsia?

Estynyt persoonallisuus ei synny äkisti. Se on vuosien kehityskaari, jossa:

• neuroottisuus
• sosiaalinen ahdistus
• hiipuva itsetunto
• toistuva tarkkailijan rooli

muovaavat lapsen suhdetta muihin.

Norjalaisen tutkimuksen johtopäätös on samalla toivoa antava:

Kun vahvistamme itsetuntoa, vähennämme sosiaalista ahdistusta ja tuemme lasten vertaisvuorovaikutusta, voimme ehkäistä estyneiden piirteiden kehittymistä.

Siksi meidän on tunnistettava tarkkailevat lapset ajoissa – ei painostaaksemme heitä, vaan kulkeaksemme rinnalla.

Kuinka auttaa lasta, joka jää leikkikentän laidalle?

Tärkein kysymys ei lopulta ole, mistä estyneisyys syntyy, vaan mitä voimme tehdä tänään.

Miten voisimme kotona ja koulussa tukea lasta, jolla on halu liittyä mukaan, mutta jonka keho sanoo ”varo”?

Miten voimme auttaa häntä ottamaan ensimmäisen pienen askeleen – kunnes jonain päivänä leikkikentän laidalla seisova lapsi ei enää vain katso muita, vaan lähtee itse mukaan?