Autismi ja ylikontrollin paradoksi: Miksi yhteys toisiin ihmisiin voi tuntua vaikealta, vaikka kaipaat sitä enemmän kuin mitään muuta?

Kirjoittaja: Virva Sankala

Moni autismikirjon aikuinen kuvaa kokemusta, jota ympäristön on vaikea ymmärtää.

Yksin oleminen tuntuu helpottavalta.

Hiljainen huone tuntuu turvalliselta.

Selkeät rutiinit rauhoittavat.

Yllättävät muutokset kuormittavat.

Ihmiset väsyttävät.

Samalla moni kertoo kaipaavansa syvästi läheisiä ihmissuhteita, ymmärretyksi tulemista ja tunnetta siitä, että kuuluu joukkoon.

Tässä piilee yksi autismin ja ylikontrollin suurimmista paradokseista.

Mitä enemmän suojaamme itseämme kuormitukselta vetäytymällä, sitä enemmän saatamme samalla etääntyä juuri siitä, mitä kaikkein eniten tarvitsemme: yhteydestä toisiin ihmisiin.

RO-DKT eli radikaalisti avoin dialektinen käyttäytymisterapia tarjoaa tähän ilmiöön poikkeuksellisen mielenkiintoisen näkökulman.

Sen mukaan ongelmana ei useinkaan ole se, ettei ihminen haluaisi yhteyttä.

Ongelma on, että selviytymiskeinot, jotka suojaavat kuormitukselta, voivat samalla estää yhteyden syntymisen.

Autismi ei ole puute. Se on erilainen tapa selviytyä maailmassa.

Perinteisesti autismia on tarkasteltu pitkälti vaikeuksien kautta.

RO-DKT:n näkökulmasta autismikirjoa voidaan tarkastella myös toisin.

Autistinen hermosto kohtaa maailman usein hyvin voimakkaasti.

Äänet voivat tuntua voimakkaammilta.

Valot kirkkaammilta.

Sosiaaliset tilanteet monimutkaisemmilta.

Muutokset kuormittavammilta.

Kun maailma tuntuu liian voimakkaalta, ihminen luonnollisesti kehittää keinoja hallita kuormitusta.

Näitä voivat olla:

• tarkat rutiinit
• ennustettavuus
• sääntöihin tukeutuminen
• vetäytyminen
• yksinolo
• kontrollin lisääminen

Nämä eivät ole merkkejä heikkoudesta.

Ne ovat selviytymiskeinoja.

Ongelma syntyy vasta silloin, kun niistä tulee niin jäykkiä, että ne alkavat estää elämää.

Ylikontrolli on usein yritys luoda turvallisuutta

Moni autismikirjon ihminen tunnistaa ajatuksen:

”Jos asiat menevät suunnitelman mukaan, minun on helpompi olla.”

Tämä on täysin ymmärrettävää.

Mutta joskus turvallisuuden tavoittelu alkaa laajeta elämän kaikille alueille.

Silloin ihminen alkaa välttää:

• epävarmuutta
• uusia tilanteita
• virheitä
• spontaaniutta
• sosiaalisia riskejä

Vähitellen elämä voi muuttua hyvin turvalliseksi.

Mutta samalla myös hyvin pieneksi.

Tämä on ylikontrollin paradoksi.

Mitä enemmän yritämme suojata itseämme, sitä vähemmän elämässä jää tilaa yhteydelle, kasvulle ja ilolle.

Miksi sosiaaliset tilanteet kuormittavat niin paljon?

Moni autismikirjon aikuinen kuvaa, että sosiaalisissa tilanteissa ei voi koskaan vain olla.

Tilanne vaatii jatkuvaa työskentelyä.

Pitää seurata:

• mitä toinen tarkoittaa
• milloin on oma vuoro puhua
• mitä kasvonilmeet tarkoittavat
• mikä on sopiva reaktio
• pitäisikö katsoa silmiin vai ei

Samaan aikaan ympäristöstä tulee valtava määrä muuta informaatiota.

Tuolin narina.

Kahvikoneen ääni.

Valojen välke.

Ohikulkevat ihmiset.

Toisten keskustelut.

Monelle autismikirjon ihmiselle tämä ei ole pelkkä epämukavuus.

Se on neurologisesti kuormittavaa.

Kun hermosto joutuu jatkuvasti käsittelemään valtavaa määrää informaatiota, sen voimavarat kuluvat nopeasti.

Tämän vuoksi monet tarvitsevat palautumiseen merkittävästi enemmän aikaa kuin ympärillä olevat ihmiset ymmärtävät.

Yhteyden este ei ole halun puute

Yksi autismin suurimmista väärinymmärryksistä on ajatus, etteivät autismikirjon ihmiset kaipaisi yhteyttä.

Vastaanotolla näen usein aivan päinvastaista.

Monet kaipaavat syvää yhteyttä enemmän kuin mitään muuta.

He eivät kaipaa välttämättä suurta määrää ihmisiä.

He eivät kaipaa jatkuvaa sosiaalisuutta.

Mutta he kaipaavat aitoutta.

Ymmärretyksi tulemista.

Turvallista yhteyttä.

Moni kuvaa kokemusta, jossa hän on koko elämänsä tuntenut olevansa hieman erilainen kuin muut.

Ei ulkopuolella kokonaan.

Mutta ei täysin sisälläkään.

Tämä kokemus voi synnyttää syvää emotionaalista yksinäisyyttä.

Maskaaminen ei ole aina vihollinen

Autismista puhuttaessa maskaamisesta puhutaan usein negatiivisessa valossa.

Ja joskus siihen liittyykin suurta kuormitusta.

Silti asiasta kannattaa puhua hieman vivahteikkaammin.

Kaikki sosiaalinen käyttäytyminen sisältää tietyn määrän mukautumista.

Me kaikki säätelemme käyttäytymistämme tilanteen mukaan.

Emme puhu työhaastattelussa samalla tavalla kuin lapsuuden ystävän kanssa.

Emme käyttäydy hautajaisissa samalla tavalla kuin syntymäpäivillä.

Tämä ei tee meistä epäaitoja.

Se tekee meistä sosiaalisia olentoja.

RO-DKT:n näkökulmasta kysymys ei ole siitä, pitäisikö mukautua vai ei.

Kysymys on siitä, tapahtuuko mukautuminen omien arvojen kustannuksella.

Tavoitteena ei ole muuttua joksikin toiseksi.

Tavoitteena on löytää tapa olla yhteydessä muihin menettämättä itseään.

Täydellisyyden sijaan tarvitaan turvallisuussignaaleja

Moni autismikirjon ja ylikontrollin kanssa kamppaileva ihminen yrittää tulla hyväksytyksi olemalla mahdollisimman oikeanlainen.

Mahdollisimman asiantunteva.

Mahdollisimman huolellinen.

Mahdollisimman virheetön.

Ongelma on, että ihmiset eivät muodosta yhteyttä täydellisyyteen.

Ihmiset muodostavat yhteyttä turvallisuuteen.

Siksi joskus kaikkein voimakkaimpia sosiaalisia signaaleja ovat:

• lämmin hymy
• huumori
• pieni itseironia
• myönnetty virhe
• avoin epävarmuus

Kun ihminen uskaltaa näyttää olevansa epätäydellinen, muut usein rentoutuvat.

He eivät enää kohtaa täydellistä suoritusta.

He kohtaavat ihmisen.

Miksi leikkisyys on niin tärkeää?

Ylikontrolloidulle ihmiselle leikkisyys voi tuntua lähes vaaralliselta.

Leikkisyys sisältää epävarmuutta.

Spontaaniutta.

Kontrollin hetkellistä löysäämistä.

Juuri siksi sillä on niin suuri merkitys.

Kun ihminen uskaltaa hetkeksi lakata suorittamasta, ympäristö saa viestin:

”Minun seurassani on turvallista olla.”

Huumori.

Yhteinen nauru.

Kevyt hassuttelu.

Nämä eivät ole pinnallisia asioita.

Ne ovat biologisia turvallisuussignaaleja, joiden avulla ihmiset liittyvät toisiinsa.

Neurobiologia ei ole kohtalo

Ehkä tärkein asia, jonka haluaisin jokaisen autismikirjon ja ylikontrollin kanssa kamppailevan ihmisen kuulevan, on tämä:

Sinussa ei ole mitään vialla.

Sinun hermostosi toimii eri tavalla.

Mutta erilaisuus ei tarkoita, että läheisyys olisi sinulta poissuljettua.

Ylikontrolli voi olla opittu tapa selviytyä maailmassa, joka on tuntunut liian voimakkaalta.

Ja selviytymiskeinoja voi oppia muuttamaan.

Pienin askelin.

Turvallisesti.

Yhteydessä toisiin.

Lopuksi: Entä jos yhteys ei vaadikaan täydellisyyttä?

Moni autismikirjon ihminen on käyttänyt vuosia yrittäen tulla hyväksytyksi olemalla parempi.

Parempi työntekijä.

Parempi opiskelija.

Parempi puoliso.

Parempi ihminen.

Mutta ehkä yhteys ei synnykään täydellisyydestä.

Ehkä yhteys syntyy siitä, että joku saa nähdä meidät sellaisina kuin olemme.

Hieman kömpelöinä.

Hieman epävarmoina.

Hieman keskeneräisinä.

Mutta aitoina.

Todellinen yhteys ei vaadi täydellisiä sosiaalisia taitoja.

Se vaatii riittävää turvallisuutta näyttää ihmiseltä.

Ja usein juuri siinä hetkessä, kun uskallamme hellittää kontrollista edes vähän, alamme löytää sen, mitä olemme ehkä etsineet koko elämämme:

tunnetta siitä, että kuulumme joukkoon.