Kenguru, sarvikuono vai delfiini? Kuinka oma reaktiosi voi avata oven syömishäiriöstä toipumiseen
Kun syömishäiriö tulee osaksi perheen arkea, moni läheinen kokee menettäneensä kompassinsa.
Aiemmin tavalliset tilanteet muuttuvat vaikeiksi. Ruokailuista tulee taistelukenttiä. Keskustelut päättyvät riitoihin tai hiljaisuuteen. Jokainen yritys auttaa näyttää johtavan uuteen konfliktiin.
Vanhemmat, puolisot ja sisarukset kuvaavat usein samaa tunnetta:
”En enää tiedä, mikä auttaa ja mikä pahentaa tilannetta.”
Tämä on yksi syömishäiriön raskaimmista puolista. Sairaus ei vaikuta vain sairastuneeseen. Se kuormittaa koko perhettä.
Moni läheinen alkaa epäillä itseään.
Pitäisikö olla tiukempi?
Pitäisikö antaa enemmän tilaa?
Pitäisikö puhua enemmän?
Vai vähemmän?
New Maudsley -menetelmä tarjoaa tähän tilanteeseen poikkeuksellisen lohdullisen näkökulman. Sen sijaan että kysyisimme, mikä läheisessä on vikana, kysymme:
Millä tavalla yrität auttaa?
Ja ennen kaikkea:
Toimiiko se?
Eläinvertausten avulla voimme tunnistaa omia automaattisia toimintamallejamme ja löytää uusia tapoja tukea toipumista.
Kun rakkaus muuttuu huomaamatta ansaksi
Lähes kaikki läheisten reaktiot syntyvät rakkaudesta.
Kukaan ei päätä olla huono vanhempi, puoliso tai sisarus.
Ongelma on, että syömishäiriö vääristää tavallisen vuorovaikutuksen.
Se mikä toimisi terveelle ihmiselle, ei välttämättä toimi sairauden kanssa.
Siksi hyvä tarkoitus ei aina johda hyvään lopputulokseen.
Kenguru: ”Minä kannan tämän puolestasi”
Kenguru haluaa suojella rakastaan kaikelta pahalta.
Hän kantaa vastuuta.
Ratkaisee ongelmia.
Pehmentää pettymyksiä.
Puhuu sairastuneen puolesta.
Järjestää arjen niin, ettei tämä joutuisi kokemaan liikaa stressiä.
Ulospäin tämä näyttää hyvin rakastavalta.
Ja sitä se onkin.
Mutta syömishäiriön näkökulmasta siinä on ongelma.
Kun toinen tekee jatkuvasti asiat puolestasi, viesti voi muuttua nopeasti:
”Et selviä itse.”
”Sinä tarvitset muiden apua kaikkeen.”
”Sinuun ei voi luottaa.”
Vähitellen sairastunut saattaa alkaa uskoa tähän itsekin.
Toipuminen vaatii kuitenkin juuri päinvastaista.
Se vaatii kokemuksia siitä, että pystyy vähitellen ottamaan vastuuta takaisin omasta elämästään.
Sarvikuono: ”Mutta etkö ymmärrä faktoja?”
Sarvikuono rakastaa logiikkaa.
Hän kerää tutkimuksia.
Tulostaa artikkeleita.
Selittää ravitsemusta.
Perustelee.
Todistaa.
Väittelee.
Moni läheinen tunnistaa tämän mallin.
Kun sairastunut sanoo:
”Tunnen itseni lihavaksi.”
Sarvikuono vastaa:
”Mutta painosi on alipainoinen.”
Kun sairastunut sanoo:
”En tarvitse ruokaa.”
Sarvikuono vastaa:
”Tutkimukset osoittavat, että tarvitset.”
Loogisesti sarvikuono on oikeassa.
Mutta syömishäiriö ei ole looginen sairaus.
Kun sairastunutta pelottaa, hänen hermostonsa ei etsi faktoja.
Se etsii turvaa.
Tämän vuoksi moni sairastunut kokee, ettei häntä kuulla.
Vaikka läheinen yrittää auttaa parhaansa mukaan.
Terrieri: ”Muistitko syödä?”
Terrieri ei luovuta koskaan.
Hän muistuttaa.
Kysyy.
Valvoo.
Huolehtii.
Kannustaa.
Ja muistuttaa uudelleen.
Kun huoli kasvaa, myös kontrolli kasvaa.
Läheinen saattaa huomata käyttävänsä suuren osan päivästä syömishäiriöstä puhumiseen.
Valitettavasti jatkuva huomauttaminen menettää usein tehonsa.
Sairastunut ei enää kuule viestiä.
Hän kuulee vain painetta.
Ja mitä enemmän painetta tulee, sitä enemmän hän saattaa vetäytyä.
Strutsi: ”Ehkä tämä menee ohi”
Kun pelko käy liian suureksi, jotkut valitsevat toisen suunnan.
He alkavat vältellä.
He vakuuttavat itselleen:
”Tämä on vain vaihe.”
”Tilanne kyllä korjaantuu.”
”En halua tehdä tästä numeroa.”
Kyse ei ole välinpitämättömyydestä.
Kyse on usein avuttomuudesta.
Todellisuus tuntuu niin pelottavalta, että sitä on helpompi olla katsomatta.
Sairastuneelle viesti voi kuitenkin näyttää erilaiselta.
Hän saattaa tulkita:
”Kukaan ei huomaa, kuinka huonosti voin.”
”Kukaan ei ymmärrä minua.”
”Kukaan ei välitä.”
Meduusa: Kun toisen kipu muuttuu omaksi kivuksi
Meduusa tuntee kaiken.
Kun sairastunut pelkää, meduusa pelkää.
Kun sairastunut itkee, meduusa itkee.
Kun sairastunut suuttuu, meduusa romahtaa.
Empatia on arvokas ominaisuus.
Mutta syömishäiriön keskellä liiallinen tunnetartunta voi muuttua ongelmaksi.
Sairastunut tarvitsee ihmisen, joka kestää hänen ahdistuksensa.
Ei ihmistä, joka uppoaa siihen hänen kanssaan.
Turvallisuus syntyy vakaudesta.
Ei siitä, että kaikki ympärillä horjuvat samaan aikaan.
Delfiini: New Maudsley -mallin ihanne
Jos New Maudsley -mallissa olisi sankari, se olisi delfiini.
Delfiini on lämmin mutta jämäkkä.
Läsnä mutta ei päällekäyvä.
Kannatteleva mutta ei kontrolloiva.
Delfiini uskoo sairastuneen kykyyn toipua.
Samalla hän ymmärtää, että sairaus tarvitsee välillä vahvaa ohjaamista.
Delfiini ei väittele syömishäiriön kanssa.
Hän ei myöskään pakene sitä.
Hän pysyy yhteydessä.
Vaikeinakin hetkinä.
Hän osaa sanoa:
”Näen, että sinulla on nyt todella vaikeaa.”
”Ymmärrän, että tämä pelottaa.”
”Ja silti meidän täytyy syödä tämä ateria.”
Tässä yhdistyvät myötätunto ja rajat.
Juuri sitä syömishäiriöhoidossa tarvitaan.
Päättäväinen delfiini pelastaa hengenvaarassa
Joskus sairaus on niin vakava, ettei keskustelu yksin riitä.
Paino voi olla hengenvaarallisen matala.
Fyysiset oireet voivat olla merkittäviä.
Silloin läheisen rooli muuttuu.
Puhutaan päättäväisestä delfiinistä.
Päättäväinen delfiini ottaa väliaikaisesti enemmän vastuuta.
Ei siksi, että hän haluaisi kontrolloida.
Vaan siksi, että turvallisuus menee kaiken muun edelle.
Tärkeää on, että myös tässä tilanteessa säilyy kunnioitus.
Sairastunutta ei nöyryytetä.
Ei syyllistetä.
Ei pelotella.
Häntä autetaan.
Pyhä bernhardilainen muistuttaa sinusta
Yksi syömishäiriöiden hoidon suurimmista paradokseista on tämä:
Läheinen tarvitsee usein yhtä paljon tukea kuin sairastunut.
Moni vanhempi elää kuukausia tai vuosia jatkuvassa valmiustilassa.
Uni kärsii.
Parisuhde kärsii.
Työ kärsii.
Oma hyvinvointi katoaa taustalle.
Pyhä bernhardilainen muistuttaa tärkeästä asiasta.
Et voi auttaa toista, jos itse romahdat.
Oman levon, tuen ja palautumisen ei pitäisi olla viimeinen asia listalla.
Niiden pitäisi olla osa hoitosuunnitelmaa.
Kukaan ei toivu yksin
Elefanttilauma symboloi yhteisön voimaa.
Luonnossa elefantit suojelevat lauman haavoittuvimpia jäseniä yhdessä.
Sama pätee syömishäiriön hoidossa.
Parhaat tulokset syntyvät silloin, kun samassa suunnassa kulkevat:
- perhe
- ystävät
- koulu
- työyhteisö
- lääkärit
- terapeutit
- ravitsemusterapeutit
Syömishäiriö on liian raskas sairaus yhden ihmisen kannettavaksi.
Siksi toipumisen tärkeimpiä tekijöitä on toimiva tukiverkosto.
Sinun ei tarvitse olla täydellinen
Ehkä lohdullisin viesti New Maudsley -mallista on tämä:
Kukaan ei ole aina delfiini.
Me kaikki olemme joskus sarvikuonoja.
Joskus kenguruja.
Joskus meduusoja.
Joskus strutseja.
Uupuneena ihminen käyttää niitä keinoja, jotka tulevat luonnostaan.
Kyse ei ole täydellisyydestä.
Kyse on tietoisuudesta.
Kun tunnistat oman tapasi reagoida, voit vähitellen alkaa valita toisin.
Lopuksi: Minkä eläimen haluat olla tänään?
Syömishäiriö yrittää jatkuvasti vetää perheen mukaan omaan kaaokseensa.
Se houkuttelee väittelemään, kontrolloimaan, pelkäämään tai vetäytymään.
Siksi yksi tärkeimmistä kysymyksistä läheiselle kuuluu:
Auttaako tapani reagoida sairautta vai toipumista?
Joskus pieni muutos riittää.
Yksi rauhallinen vastaus.
Yksi kuunteleva hetki.
Yksi delfiinimäinen kohtaaminen.
Ja juuri niistä hetkistä alkaa rakentua jotakin erittäin tärkeää:
toivoa siitä, että syömishäiriöstä voi toipua eikä kenenkään tarvitse kulkea sitä matkaa yksin.