Estynyt persoonallisuus ja yksinäisyys – miksi tunnen olevani yksin, vaikka kaipaan muita ihmisiä?

Yksinäisyys on yksi estyneen persoonallisuushäiriön kivuliaimmista mutta vähiten näkyvistä puolista. Ulkopuolisen silmissä estynyt ihminen saattaa vaikuttaa viihtyvän yksin, välttelevän seuraa tai olevan luonnostaan etäinen. Todellisuudessa moni kärsii syvästä yksinäisyydestä ja kaipaa läheisiä ihmissuhteita enemmän kuin uskaltaa näyttää.

Estyneen persoonallisuushäiriön (AvPD) ytimessä on ristiriita: ihminen haluaa yhteyttä toisiin, mutta pelkää samalla torjutuksi, arvostelluksi tai hylätyksi tulemista. Tämä sisäinen ristiriita voi johtaa tilanteeseen, jossa yksinäisyys kasvaa vuosi vuodelta, vaikka tarve läheisyydelle säilyy voimakkaana.

En halua olla yksin – miksi vetäydyn silti?

Moni estyneestä persoonallisuudesta kärsivä tunnistaa itsessään ajatuksia kuten:

• Haluaisin enemmän ystäviä.
• Haluaisin kuulua joukkoon.
• Haluaisin kokea läheisyyttä.
• Haluaisin, että joku ymmärtäisi minua.

Samalla mieleen voi nousta uskomuksia:

• En ole tarpeeksi kiinnostava.
• Muut eivät halua seuraani.
• Pilaan ihmissuhteet kuitenkin.
• Tulen lopulta hylätyksi.

Kun yhteyden kaipuu kohtaa hylkäämisen pelon, moni päätyy vetäytymään juuri niistä tilanteista, joissa voisi syntyä läheisyyttä.

Yksinäisyys ei aina johdu ihmissuhteiden määrästä

Ihminen voi olla yksinäinen, vaikka ympärillä olisi muita ihmisiä.

Monet estyneestä persoonallisuudesta kärsivät kuvaavat kokemusta:

”Olen ihmisten keskellä, mutta tunnen olevani erillinen.”

Työpaikalla voi olla kollegoita.

Perheessä voi olla läheisiä.

Parisuhdekin voi olla olemassa.

Silti voi tuntua siltä, ettei kukaan oikeasti tunne minua.

Tällainen emotionaalinen yksinäisyys syntyy usein silloin, kun ihminen ei uskalla näyttää haavoittuvaa puoltaan muille.

Tunne ulkopuolisuudesta voi olla vanha

Monilla estyneestä persoonallisuudesta kärsivillä on kokemus siitä, etteivät he oikein kuulu joukkoon.

Lapsuudessa tai nuoruudessa tämä voi näkyä siten, että:

• seuraa muiden leikkejä sivusta
• haluaisi liittyä mukaan, mutta ei uskalla
• kokee olevansa erilainen kuin muut
• jää tarkkailijan rooliin

Vuosien kuluessa syntyy helposti uskomus:

”Muut kuuluvat joukkoon, minä en.”

Tämä uskomus voi alkaa ohjata käyttäytymistä myös aikuisuudessa.

Miksi ystävyyssuhteiden rakentaminen tuntuu niin vaikealta?

Useimmille ihmisille ystävyyssuhteet syntyvät vähitellen.

Estyneelle henkilölle jokainen askel voi tuntua riskiltä.

Esimerkiksi:

• viestin lähettäminen
• keskustelun aloittaminen
• kahville pyytäminen
• oman mielipiteen kertominen

saattavat herättää voimakasta ahdistusta.

Mieli alkaa helposti etsiä merkkejä torjunnasta:

• Vastasiko toinen liian hitaasti?
• Olinko liian tunkeileva?
• Sanoin varmaan jotain väärää.
• Hän ei varmaan oikeasti pidä minusta.

Näiden ajatusten seurauksena yhteydenotto jää usein tekemättä.

Häpeä ylläpitää yksinäisyyttä

Yksinäisyyden taustalla ei ole pelkästään pelko torjunnasta.

Usein mukana on myös häpeä.

Moni kokee syvällä sisimmässään:

• olevansa viallinen
• huonompi kuin muut
• riittämätön
• rakkauden tai ystävyyden kannalta puutteellinen

Kun ihminen uskoo olevansa pohjimmiltaan kelpaamaton, muiden lähestyminen alkaa tuntua vaaralliselta.

Torjutuksi tulemisen mahdollisuus tuntuu todisteelta siitä, että omat pahimmat pelot ovat totta.

Yksin oleminen voi tuntua yhtä aikaa turvalliselta ja tuskalliselta

Tämä on yksi estyneen persoonallisuuden suurista paradokseista.

Yksin ollessa:

✅ Ei tarvitse pelätä arvostelua.

✅ Ei tarvitse hävetä itseään.

✅ Ei tarvitse jännittää muiden reaktioita.

Mutta samalla:

❌ Ei saa läheisyyttä.

❌ Ei saa tukea.

❌ Ei saa yhteenkuuluvuuden kokemuksia.

Tämän vuoksi yksinolo voi tuntua sekä helpottavalta että kivuliaalta samaan aikaan.

Miksi yksinäisyys voi jatkua vuosia?

Moni estynyt ihminen jää noidankehään:

1. Kaipaan yhteyttä.
2. Pelkään torjuntaa.
3. Vetäydyn.
4. Tunnen itseni yksinäiseksi.
5. Alan uskoa entistä vahvemmin, ettei kukaan halua minua.
6. Vetäydyn lisää.

Vähitellen yksinäisyys alkaa näyttäytyä todisteena siitä, ettei yhteys muihin ole mahdollista.

Todellisuudessa yksinäisyyttä ylläpitää usein pelko, ei kiinnostuksen puute.

Voiko yksinäisyydestä päästä eteenpäin?

Kyllä voi.

Muutos ei yleensä ala kymmenistä uusista ystävistä tai täydellisestä sosiaalisuudesta.

Usein se alkaa pienistä asioista:

• yhdestä aidosta keskustelusta
• yhdestä yhteydenotosta
• yhden tunteen sanoittamisesta
• yhden riskin ottamisesta

Psykoterapiassa voidaan harjoitella tunnistamaan niitä uskomuksia, jotka ylläpitävät yksinäisyyttä:

• ”En kelpaa.”
• ”Muut eivät halua minua.”
• ”Minut hylätään kuitenkin.”

Samalla voidaan rakentaa uusia kokemuksia siitä, että yhteys toisiin ihmisiin voi olla turvallista.

Yhteenveto

Estyneessä persoonallisuudessa yksinäisyys ei yleensä johdu siitä, ettei ihminen haluaisi läheisiä suhteita. Useimmiten tilanne on juuri päinvastainen.

Yksinäisyyden taustalla on usein syvä tarve yhteyteen, jonka tielle asettuvat häpeä, hylkäämisen pelko, huonommuuden tunteet ja suojautuminen pettymyksiltä.

Vaikka vetäytyminen tuntuu hetkellisesti turvalliselta, se voi samalla ylläpitää juuri sitä yksinäisyyttä, josta ihminen eniten kärsii.

Toipuminen alkaa usein siitä oivalluksesta, että yksinäisyys ei välttämättä kerro omasta arvosta ihmisenä. Se kertoo usein vain siitä, kuinka pitkään on joutunut suojelemaan itseään.